Kokoonpantavuus
Konseptisuunnitteluvaiheessa on hyvä käyttää mittaria, jolla eri luonnosten kokoonpantavuutta voidaan arvioida.
Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että kaksi tärkeintä mittaria kokoonpanon kustannusten kannalta ovat:
- Kokoonpanossa olevien osien lukumäärä
- Osien käsittelyn ja asennuksen helppous
Kokoonpanosta poistetulla osalla on suuri vaikutus kiinteisiin kustannuksiin, koska sitä ei mm. tarvitse:
- Suunnitella
- Valmistaa ja testata
- Varastoida
- Ostaa ja kuljettaa
- Kierrättää ja hävittää
Toisaalta osien vähentäminen kokoonpanossa johtaa todennäköisesti niiden monimutkaistumiseen, eli kannattaa olla tarkkana.
Kokoonpanon osien määrän teoreettinen minimi on tärkeä käsite, jonka avulla kokoonpanon tehok-kuutta voidaan arvioida. Se kertoo teoreettisen osien minimimäärän, joiden avulla kokoonpano voi-daan saada aikaan. Käytännössä teoreettinen minimi on usein nimensä mukaisesti vain teoreetti-nen, koska käytännön syistä osia usein tarvitsee olla enemmän.
Kokoonpanon osien teoreettinen minimi saadaan selville kysymällä jokaisen osan kohdalla kolme kysymystä:
- Pitääkö osan päästä liikkumaan suhteessa kokoonpanon muihin osiin?
- Pitääkö osan olla jostain syystä eri materiaalia kuin muiden kokoonpanon osien?
- Pitääkö osa olla irrotettavissa huollon tai muun syyn takia?
Jos osa saa vastauksen kyllä johonkin kolmesta kysymyksestä, se lasketaan mukaan teoreettiseen minimimäärään.
Kokoonpanon tehokkuutta voidaan arvioida kaavalla:
Kokoonpanotehokkuus = 100 % * [(osien lkm)-(teoreettinen minimi)]/(osien lkm)
Arviointi seuraavasti:
- Alle 10 % Kiitettävä
- 10 % -20 % Erittäin hyvä
- 21 % -40 % Hyvä
- 41 % -60 % Tyydyttävä
- Yli 60 % Heikko
Kuvassa alla on esitetty esimerkkikokoonpano. Siinä on yhteensä 8 osaa. Jos jokaisen osan kohdalla tehdään em. kolme kysymystä, havaitaan, että vain yksi osa (numero 1, runko-osa) on sellainen, joka saa kyllä vastauksen. Tällä perusteella kokoonpanotehokkuudeksi tulee 100%*(8 - 1)/8 = 87,5%, joka on erittäin heikko.
Alla olevassa kuvassa rakenne on suunniteltu uudelleen siten, että kokoonpano on korvattu yhdellä osalla. Tällöin kokoonpanotehokkuutta ei ole mielekästä edes laskea, koska varsinaista kokoonpanoa ei enää ole. Useassa tapauksessa, kun kokoonpanosta vähennetään osia, seuraa tästä se, että osat monimutkaistuvat. Niin tässäkin tapauksessa käy, mutta kokonaistulos on kuitenkin alkuperäistä huomattavasti kustannustehokkaampi.
