Valmistuskustannusten muodostuminen
Valmistavan teollisuuden kustannukset voidaan karkeasti kolmeen perusryhmään: materiaaleista, henkilöistä ja pääomasta muodostuvat kustannukset. Pääoma sisältää kaiken omaisuudeksi luettavan, kuten rakennukset, koneet jne. Pääomakustannukset muodostuvat poistoista sekä huollosta ja ylläpidosta. Pääomakustannukset jaetaan yleensä tuotteille tiettyjen kriteerien mukaan ja niihin voidaan vaikuttaa lähinnä tuotannon järjestelyillä.
Kustannuksia, jotka liittyvät useampaan tuotteeseen nimitetään yleiskustannuksiksi ja ne sisältävät yleensä esimerkiksi tuotekehityksen, hallinnon ja myynnin sekä markkinoinnin kustannuksia sekä välivarastot (WIP, Work In Process), raaka-aine- ja valmistuotevarastot ja sisäiset kuljetukset. Peukalosääntönä voidaan pitää, että yleiskustannukset muodostavat noin 40 % kaikista kustannuksista. Suuri osa yleiskustannuksista on kiinteitä kustannuksia, jotka syntyvät joka tapauksessa valmistettiinpa tuotteita tai ei. Karkeasti arvioiden voidaan laskea varastoissa olevien tavaroiden aiheuttavan vuosittain kustannuksia noin 25 % varaston arvosta. Eli jos varastossa on tavaraa miljoonan euron arvosta, se aiheuttaa vuotuisina kustannuksina 250.000 euroa.
Suorat kustannukset voidaan kohdentaa tietyille tuotteen osille ja siten ne muodostavat potentiaalisimman kohteen valmistuskustannusten alentamisessa. Suuri osa yksittäisen osan kustannuksista muodostuu valmistamisessa käytettävästä materiaalista. Materiaalikustannukset ovat yleensä merkittävästi riippuvaisia siitä kuinka paljon tuotteen valmistamisessa tarvittavat materiaalit painavat. Luonnollisesti tuotteessa voidaan käyttää myös sellaisia erikoismateriaaleja, joiden hinta on korkeampi tuotteen muihin materiaalivalintoihin verrattuna ja aiheuttavat näin suuremman kustannuspaineen. Hyvä arvaus materiaalikustannusten osuudesta massatuotannossa on noin 50 prosenttia. Pienemmillä valmistuserillä se voi jäädä jopa kymmeneen prosenttiin. Materiaalikustannukseen on laskettava mukaan myös lopulliseen kappaleeseen käytetyn materiaalin lisäksi aihiosta hukkaan tai kierrätykseen menevä materiaali.
Itse valmistettavien osien lisäksi suoriin kustannuksiin lasketaan mukaan myös yrityksen ulkopuolelta ostettavat komponentit (komponentit ja alihankinnasta saadut valmisteet). Suoriin kustannuksiin lasketaan edelleen mukaan työkustannus, joka voidaan suoraan kohdentaa valmistettaviin osiin samoin kuin kone ja työkalukustannukset.
Yleinen käsitys on, että tuotekehityksen kautta voidaan vaikuttaa vain suoriin kustannuksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Kiinteisiin kustannuksiin voidaan vaikuttaa erityisesti standardoimalla ja rajoittamalla erilaisten vaihtoehtojen määrää.
Valmistettavan osan kustannukset koostuvat materiaali-, prosessointi- ja työkalukustannuksista. Materiaalikustannus voidaan arvioida laskemalla osan valmistamiseen tarvittavan aihion massa ja kertomalla se materiaalin kilohinnalla. Prosessointikustannus sisältää työstökoneen tuntikustannuksen ja operaattorin työkustannuksen. Työkalukustannukset sisältävät itse työkalujen lisäksi esimerkiksi kiinnittimien ja muottien kustannukset. Myös valmistettavien osien osalta pätee, että eräkoon kasvaessa yksittäistä osaa kohden muodostuva kustannus pienenee.
Standardiosan kustannukset arvioidaan joko:
- Vertaamalla sitä vastaavaan osaan, jonka kustannukset tunnetaan.
- Pyytämällä hintatarjous tavarantoimittajalta.
Tilausmäärillä on merkittävä kustannusvaikutus. Esimerkiksi kymmenen kappaleen erässä yksittäisen komponentin hinta voi olla kymmenkertainen verrattuna siihen, että sitä ostetaan 100 000 kpl erä. Pienimillään ostettavia osia voi olla vain mahdollisesti tarvittavat kiinnityselimet (ruuvit ja mutterit) ja tuotteen toimittamiseen liittyvät pakkausmateriaalit. Toinen ääripää on kyseessä silloin, kun kaikki tuotteeseen kuuluvat osat ja komponentit ostetaan ulkopuolelta ja yritys toteuttaa vain kokoonpanon. Tällöin materiaalikustannuksia ei synny ollenkaan.
Kokoonpano on piensarjoilla yleensä käsityötä, joten merkittävä kustannuserä on itse työ. Työkustannusta varten arvioidaan kokoonpanoaika, joka kerrotaan aikayksikkökustannuksella. Jos apuna on käytettävä laitteita tai työkaluja, niiden kustannuksen on tietenkin lisättävä.
Eräkoko vaikuttaa pääasiassa tuotetta kohden tuleviin asetuskustannuksiin. Nämä voivat olla suurien sarjojen kyseessä ollen hyvinkin isoja ilman että niillä on merkittävää kustannusvaikutusta yksittäistä tuotetta kohden. Mitä pienempi eräkoko, sitä suuremman osan tuotekohtaiset asetuskustannukset haukkaavat. Toisaalta yleensä keskeneräiseen tuotantoon sitoutunut pääoma kasvaa samalla kun eräkoko kasvaa. Työpisteeseen jonottaa tavallisesti ainakin yksi tuotantoerä ja seuraavan työpisteen kohdalla saattaa olla sama tilanne. Eli jos esimerkiksi eräkoko on 100 ja työpisteitä on 20 voi keskeneräisen tuotannon määrä olla 2000 – 4000 kappaletta. Lattiatilan ja sisäisten kuljetusten aiheuttamat kustannukset myös yleensä lisääntyvät eräkoon kasvaessa.
Ideaalissa tuotannossa, jossa eräkoko on yksi, välivarastoja ei ole, vaan materiaali virtaa tasaisesti tahditettuna työpisteeltä toiselle, työvoiman ja koneiden käyttöaste on 100% eikä asetuksia tarvita. Kustannusajattelu on toteutettava kokonaisvaltaisesti. Valitettavasti useat kustannuslaskentajärjestelmät raportoivat vain materiaaleihin ja palkkoihin sisältyvät kulut jättäen kaiken muun yleiskustannuksiksi.